Viime vuosina olen usein yksinäni (joskus osansa ovat saaneet myös ystävät ja aviomies) raivonnut tätä maailmaa ja kuinka se kohtelee naisia. Olen ollut suutuksissa myös itselleni siitä, kuinka usein käyttäydyn kuin nainen, joka ei tunne Jumalaa ollenkaan ja jonka mielen täyttää vain turhamaisuus. Omien sähellysteni kautta sydämeeni on syttynyt ajatus puhua nuorille tytöille siitä, millainen on Jumalan nainen (ja oppia myös itse samalla!). Olen rukoillut asiaa ja pyytänyt Jumalaa näyttämään minulle tavan, jolla voisin sen tehdä.
Muutamia kuukausia sitten, Hän vastasi. En muista tarkalleen missä ja milloin, mutta siitä olen varma, että Isä istutti idean sydämeeni. Siinä hetkessä tunsin pelkoa ja riittämättömyyttä ja sanoin Jumalalle ei. Ajattelin, etten ole vielä valmis.
Mutta ajatus ei jättänyt minua rauhaan. Usein rukoillessani Hän muistutti minua antamastaan tehtävästä, mutta aina minulta löytyi vasta-argumentti. "En ole kasvanut vielä tarpeeksi, mitä annettavaa minulla muka olisi? En ole kyllin viisas, en tunne Raamattua tarpeeksi, enkä Sinua, Jumala."
Hän kuitenkin näkee jotain sellaista, mitä me emme näe. Hän tietää, mitä me tarvitsemme ja mihin voimamme ja kykymme riittävät. Niinpä minunkaan kohdallani Isäni ei luovuttanut. Onneksi.
Hän kertoi, että usein sellaiset ihmiset, jotka ovat taistelleet jollain tietyllä alueella, ovat hyviä puhumaan (tai tässä tapauksessa kirjoittamaan) juuri niistä asioista. Hän sanoi antavansa voiman ja viisauden ja että en ole yksin (varmistin asian varmaan kymmenen kertaa, onneksi Isä on kärsivällinen!).
Lopulta tartuin toimeen juteltuani ystäväni kanssa. Kerroin ideasta hänelle ja hän piti sitä hyvänä. Ystäväni sanoi myös lauseen, joka pisti minut miettimään: "Ehkä se on sua itseäs varten."
Joten tässä sitä ollaan. Kaikkien Isän kanssa käytyjen keskustelujen ja varmistelujen jälkeen kirjoitan tätä blogia. Hänen voimallaan ja siinä harhassa, että kukaan muu ei tätä lue. Ajatuksena kasvaa Jumalan naiseksi (tai ainakin lähelle).
with love, Josefiia
