"Taas tuli puhuttua vähemmän mukavia juttuja tuttavista ja juoruiltua oikein kunnolla. Jälleen keskityin enemmän ulkonäkööni ja vaatteisiini kokoukseen mennessäni kuin rukoukseen ja taisteluun hengessä. Suutuin miehelleni. Menetin hermoni myös pikkuveljen kanssa. Ja nyt kun tarkemmin ajattelee, en rukoile tarpeeksi muutenkaan. Enkä lue Raamattua. Jumala ei taida edes oikeasti rakastaa minua, miten Hän voisikaan? Olenhan niin epäonnistunut. Olen surkeista surkein, eikä minusta tule koskaan sellaista naista, joksi Jumala on minut tarkoittanut".
Tällainen on yleensä ajatusten kulkuni, kun kaikki menee metsikköön. Tai joskus riittää yksikin pieleen mennyt asia. Lopulta ryven itsesäälissä ja tuomitsen itseni maailman huonoimmaksi uskovaksi. Muistan kaikki ne asiat, joiden kanssa kamppailen ja tunnen itseni toivottomaksi tapaukseksi.
Ja syy, miksi tunnen näin on se, että noissa surkeuden syövereissä katson itseeni. Näen vain ja ainoastaan oman heikkouteni ja voimattomuuteni. Sen, mihin minä pystyn. Eli en mihinkään. Ihmekös tuo, jos on toivoton olo.
Vastaus ongelmaan on olemassa: kaikissa synkeyden ja epätoivon syvimmissä laaksoissa saamme kiinnittää katseemme Kristukseen. Häneen, jolla on voima ja valta muuttaa meitä, kun sitä vilpittömästi rukoilemme. Katseen kääntäminen itsestä Jeesukseen tuo suunnattoman rauhan ja vapauden. Tässä ei ole kyse siitä, mihin minä pystyn, vaan siitä mihin Jeesus pystyy.
Viedään kaikki murhe ja epätoivo ristin juurelle ja rukoillaan Isää muuttamaan meitä enemmän Hänen naisikseen päivä päivältä. Ja Hän sen tekee, sillä Jumalalle kukaan ei ole toivoton tapaus.
"Herra, sinä olet laupias Jumala ja annat anteeksi, sinä olet kärsivällinen ja sinun hyvyytesi ja uskollisuutesi on suuri." Ps. 86:15
with love, Josefiia



