Joku aika on vierähtänyt viimeisestä kirjoituskerrastani. En osaa sanoa tarkkaa syytä sille, jotenkin kaikki voimavarani ovat menneet päivästä toiseen selviytymiseen ja hajanaisten ajatusten kokoamiseen edes jonkinlaiseen järjestykseen. Palasin Espanjasta kolme viikkoa sitten ja ajatukseni harhailee kaikessa siellä koetussa; nigerialaisten pakolaisten kohtaloissa, pienessä vammaisessa pojassa Tangerin lastenkodilla, niissä tuhansissa sieluissa, jotka eivät ole kuulleet Jeesuksesta.
Turhauttaa se, että olen Suomessa, omien vanhempieni nurkissa asustelemassa. Herään aamulla päivällä, syön aamupalan, käyn lenkillä, teen ehkä jotain kotihommia ja sitten vain olen ja odotan, että syksy tulisi jo. Samaan aikaan, kun maailmassa on niin paljon kärsimystä, tuskaa ja hätää, minä vain olen!
Sydämeni on ollut tyhjä kaikesta siitä surusta ja kylmyydestä, jota olen ympärilläni nähnyt. En ole osannut rukoilla, ei ole ollut sanoja. Olen käpertynyt omaan syyllisyyteeni, itsekkyyteeni ja voimattomuuteeni. "Jumala, miksi sinä sallit tämän kaiken?"
Olen huokaillut, että Hän lähettäisi minut. "Ota nämä kädet ja jalat ja anna minun olla sinun rakkautesi lähde tässä pimeässä, kauheassa maailmassa". Minä lähtisin heti. Menisin ja rakastaisin ne äidittömät ja isättömät lapset ehjäksi. Silittelisin sitä vammaista poikaa, joka nähdään vain taakkana yhteiskunnalle. Kertoisin Suurimmasta Rakkaudesta, jonka maailma voi koskaan tuntea.
Mutta Jumala on hiljaa. Olen kulkenut samaa ympyrää ja huutanut, että Hän lähettäisi. Onko Jumalani kuuro? Turhauttaa ja raivostuttaa. En halua heittää elämääni hukkaan! Haluan mennä ja tehdä! Aikaa on niin vähän!
Tiedätkö mikä huutaa noin? Maailma. Se sanoo, että mene ja tee ja mitä enemmän kalenterissasi on töitä, sitä enemmän olet ja sitä enemmän omistat. Monesti me kristitytkin omaksumme maailman metodit. Emme ymmärrä, että Jumala ei toimi maailman aikataulujen mukaan. Hänellä on aikaa. Hän ei ole tulosorientoitunut, vaan ihmisorientoitunut. Samaan aikaan, kun minä poljen jalkaa ja kurkkuani kuristaa valtava hätä maailman sorretuista, Jumala näkee sydämeni ja tietää, mihin olen valmis ja mihin en.
Ei ole kyse siitä, etteikö Jumala välittäisi niistä miljoonista, jotka kärsivät. Päinvastoin, he ovat Hänen silmäteränsä. Isä tahtoo lähettää lapsiaan rakastamaan toisiaan ja kertomaan ilosanomaa, mutta ensin Hän haluaa kasvattaa siihen tehtävään. Hän haluaa riisua meistä meidän omat yrityksemme, voimamme ja ylpeytemme, jotta olisimme täysin riippuvaisia Hänestä.
Joten joskus meidän täytyy olla myös hiljaisuudessa. Jumala tyhjää meitä, että Hän voisi meidät jälleen täyttää. Hän kasvattaa meitä kärsivällisesti ja vaikka ne tavat eivät aina näytä meistä mitenkään tehokkailta, Jumala tietää parhaiten.
Joten nyt, tässä ja tänään, minä kiitän hiljaisuudesta. Kiitän siitä, että Isäni tietää parhaiten ja luotan siihen, että Hän tuntee sydämeni kaipauksen ja kaikki unelmani. Ja vielä joskus saan olla viemässä Hänen rakkauttaan kaikista vähäosaisimmille.
"Odota Herraa. Ole luja, ja vahva olkoon sinun sydämesi. Odota Herraa." Ps. 27:14 /1938
with love, Josefiia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti