Olen tässä nimittäin pohtinut tätä blogia ja miettinyt, että onko tässä mitään järkeä. Tuntuu, että ei ole mitään kirjoitettavaa ja ahdistaa, kun ajattelenkin kirjoittamista. On tehnyt mieli poistaa koko roska. En ole käynyt edes katsomassa täällä moneen, moneen viikkoon. Mutta tuossa kaksikymmentä minuuttia sitten lueskelin sähköposteja ja katselin tori.fi:stä lipastoa (tämä ei ollut maksettu mainos) ja lopetettuani selailun kävi mielessäni tämä blogi ja yritin kovasti karkoittaa ajatuksen pois. Minä EN kirjaudu Bloggeriin enkä varmasti ainakaan kirjoita mitään.
Mutta niin hämmentävää kuin se onkin, joskus ihminen tekee sekunnissa sen, josta kaksi minuuttia sitten vannoi "vain minun kuolleen ruumiini yli". Mielenkiintoinen ilmiö, sopisi vaikka opinnäytetyön aiheeksi (huomaan ajattelevani kaikkea opparin näkökulmasta, kellekään ei varmaan jää epäselväksi, että sellainen olisi tässä pian työn alla).
Niin siis, takaisin aiheeseen. Eli kirjauduin Bloggeriin, sydän tykytti, hiki valui kasvoiltani, ahdisti ja avasin hitaasti silmäni. Yksi uusi kommentti odottaa tarkistusta. Avaan kommentin. Ja alan itkeä.
Muutamia sanoja, mutta niin voimakkaita, elähdyttäviä, kuin vettä janoiselle (kiitos Tiina!). Ja tässä sitä ollaan, naputtelemassa uutta tekstiä. Olen ennenkin kirjoittanut sanojen voimasta ja nyt jälleen päädyin tuohon ihmeelliseen asiaan. Millainen voima sanoissa voi ollakaan. Ne voivat hetkessä rakentaa tai tuhota. Polttaa tai luoda. Tuo yksi ainoa kommentti, tarkemmin sanottuna 14 sanaa, sai uskon blogiini ja itseeni sen kirjoittajana jälleen palaamaan.
Siksi haluaisinkin rohkaista sinua, rakas lukijani, olemaan rohkea puhumaan sanoja, joita Jumala laittaa sinun sydämeesi. Jos joskus koet, että sinun pitäisi mennä sanomaan jollekin ihmiselle jotakin, tee se. Ja nyt en tarkoita sitä, että pitäisi mennä avautumaan asiasta, joka toisessa on ärsyttänyt (joskus sekin on paikallaan, mutta silloin kannattaa todella rukoilla ja pyytää viisautta!).
Tarkoitan sitä, että jos Jumala kehoittaa sinua sanomaan kanssasisarellesi tai -veljellesi rohkaisevia sanoja, ole rohkea tekemään niin. Sanoillasi voi olla huikaiseva merkitys. Noh, nyt varmaan mietit, että miksi Jumala ei itse sano suoraan sille toiselle, jos on jotain asiaa. Me ihmiset olemme kuitenkin sen verran omapäistä porukkaa, että emme usko, ennen kuin joku muu tulee sanomaan meille sen, mitä Jumala on saattanut jo sata kertaa yrittää sanoa. Joskus taas voimme olla niin käpertyneitä omaan tuskaamme, ettemme huomaa, vaikka Jumala kolkuttaisikin.
Silloin tarvitaan naisia, jotka menevät ja kertovat. Ja mikä tärkeintä, sinun ei tarvitse odottaa aina Jumalalta viestiä rohkaistaksesi jotakuta. Avaa vain suusi ja kehu toista. Tiedän, kehu ei oikein sovi meidän pohjoisten tuulien tyttärien suuhun, jotka on kasvatettu häpeän mentaliteetilla. Sitten kehutaan, jos on kirjoittanut yhdeksän laudaturia tai voittanut Nobelin Rauhanpalkinnon. Vai kannattaako silloinkaan, jos nousee vaikka jotakin vessanpönttöön kuuluvaa päähän?
Mutta oma, henkilökohtainen mielipiteeni on, että kehua kannattaa aina ja aidosti! Jos kehuminen tuntuu hankalalta, tässä muutama esimerkki kehusta:
- Vau, upeasti sun hiukset tänään!
- Hei, oot tehnyt ihan superhyvää suklaapiirakkaa!
- Sä oot kyllä niin hyväsydäminen ihminen!
- Ootko sä taitellut nää servietit tällein? Vitsit oot taiteellinen!
Siinä muutamia. Mutta älä kehu vain kehuaksesi, sano suoraan sydämestä. Ja tässä on kyllä pitkä läksy allekirjoittaneellekin. Miksiköhän Suomessa ei ole kehumispäivää? On aprillipäivä, ruotsalaisten päivä, isänpäivä, Runebergin päivä ja tänään (13.10.) on muuten kansainvälinen epäonnistumisen päivä. On epäonnistumisen päivä, mutta ei kehumispäivää! Nyt lähtee puhelu Kataiselle.
Adios ja ihanaa tulevaa viikkoa!
with love, Josefiia
ps. pahoitteluni poukkoilevasta, tehokeinokyllästeisestä tekstistä. Syytän epäonnistumisen päivää ja ylitsepursuavaa inspiraatiota.
Kuvat: awesomelyawake.com, wcsoroptimist.org, videohive.net
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti